Olin 26-vuotias kun lapseni syntyi. Oma äitini oli minut saadessaan 23. Aika oli toki toinen. Äidinäiti eli vain 36-vuotiaaksi ja hänen äitinsä 27-vuotiaaksi. Olen siis neljännen polven äiditön, vaikka äitini elää vielä. Äitiyden mallia minulla ei ole ollut. Tai on tietenkin, sillä asuin 17-vuotiaaksi lapsuudenkodissani. Mahtaakohan se olla sitten niin, että oma (ydin)perhe on ollut kaukana ideaaliperheestä ja kaukana siitä, mitä sillä statuksella odotettiin. Status tietenkin seuraa isäni ammatista: hän oli kansakoulunopettaja. Äiti oli ammattikoulunkäynyt kotiäiti.
Minä en juurikaan ole yhteydessä äitiini. Ja kaikki tapaamiset päätyvät riitaan ja pahaan mieleen, samoin kaikki viestit häneltä loukkaavat, ainakin joltain osalta. En ole ollut äidilleni riittävästi, tarpeeksi. En tarpeeksi kaunis, laiha, menestynyt, rikas. En ole sellaista, millä kehuskella, mitä näytellä, mistä puhua. päin vastoin, hän tuntuu kärsivän siitä, että minulla menee huonosti. Ei siksi, että kokisi huonoa omaatuntoa tai edes myötätuntoa, vaan siksi, että häpeää eikä halua kertoa tosiasioita muille.
